Käteni ovat aina olleet
kuivat ja halkeilevat
ihottuman takia.
Niin kauan kun muistan
olen käyttänyt puuvillahanskoja
ja lukemattomia erilaisia voiteita.
Niistä suurin osa auttaa vain väliaikaisesti.
Hetken päästä kädet näyttävät taas hirveiltä.
Koska käteni ovat melkein aina puuvillahanskojen alla
en ole koskaan oppinut tuntemaan niillä.
Tiedän vain sen,
miltä puuvilla tuntuu,
kun se hankaa ihoa.
Minun pehmeä vankilani.
Muistan,
kun ihottuma parani hetkeksi silloin tällöin.
Silloin kiirehdin tunnustelemaan kaikkea,
mitä mieleeni juolahti.
Kerran kävimme pieneläintilalla
ja kosketin kaikkia eläimiä.
Pidin äitiä ja isää kädestä kiinni.
Kuljetin kättäni
jokaisen vastaantulevan puun rungolla.
Hetken onnen jälkeen koitti aina pettymys,
kun ihottuma palasi.
Itkin ja kirosin sairaita käsiäni.
Toivoin aina, että ne paranisivat
ja saisin taas tuntea maailman.
Olin raivoissani sille lääkärille,
joka käski minua hyväksymään sairaat käteni.
Tuntui, että hän käski minua luovuttamaan.
En halunnut luovuttaa.
Pimeimpinä hetkinä muistin ne kerrat,
kun olin päässyt pitämään äitiä ja isää kädestä.
Sitten taas jaksoin hetken taistella käsiäni vastaan.
Käsistäni tuli minulle vihollinen,
joka pitää kukistaa.
Pahimmillaan käteni olivat
kipeät, kireät ja turvonneet.
Parhaimmillaan ne olivat
yliherkät ja herkästi haavautuvat.
Olotila oli harvoin siltä väliltä.
Vanhempani olivat täysin neuvottomia.
Vähitellen vetäydyin omiin oloihini.
En halunnut koskea mihinkään.
En enää uskonut paranemiseen.
Mutta joka yö silti laitoin kipeät sormeni ristiin
ja rukoilin ihmettä.
Mitään ihmettä ei tietystikään tullut.
Mutta aika kului.
Lopulta olin aikuinen.
En tiedä milloin se tapahtui,
mutta havahduin siihen,
että tunsin itseni kevyemmäksi.
Maailma näytti valoisammalta.
Aurinko tuntui lämpimältä.
Silloin taisin ymmärtää jotakin.
Vaikka käteni eivät voineet
upota kylmään veteen
tai tuntea läheisteni sileitä hiuksia,
oivalsin, että pystyin silti tuntemaan.
Pystyin tuntemaan toisen kehon lämmön,
kun halasimme.
Pystyin kastamaan jalkani järveen
ja tuntemaan kesätuulen hiuksissani.
Pystyin silittämään poskellani toisen poskea.
Pystyin tuntemaan sen,
kun joku taputti kädellään selkääni
ja sen, kun sade kasteli kasvoni.
Olin ollut niin vihainen käsilleni,
että unohdin kaiken muun.
Sitten huomasin kaikki ne muut erilaiset tavat,
joilla maailman voi tuntea
ja opin käyttämään niitä.
Sen jälkeen käteni eivät tuntuneet enää vihollisiltani.
Aloin tuntea myötätuntoa niitä kohtaan.
Säälin niitä ja halusin hoivata niitä.
Ymmärsin myös paremmin
mitä lääkäri oli aikoinaan sanonut
sairaiden käsieni hyväksymisestä.
Nykyisin käteni eivät hallitse elämääni.
Vaikka ne rajoittavat tekemistäni,
ne myös antavat minun tehdä monia asioita.
Kun kuuntelemme toistemme toiveita
pystymme elämään keskenämme
hyvää ja täysinäistä elämää.
Tärkeintä tuntemisessa ei ole se,
millaiselta jokin asia tuntuu.
Se saattaa antaa paljon elämyksiä, kyllä.
Mutta eikö tärkeintä olekin
tuntea toisen kosketuksesta syntyvä paine,
joka viestittää sinulle,
että vieressäsi on ihminen?
Sen voi tuntea puuvillahanskojenkin läpi.